Ilm. 3: 14-19, Laodikean seurakunta

"Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita:
Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku:
    Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.
    Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään. Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston. Annan sinulle neuvon: osta minulta tulessa puhdistettua kultaa, niin tulet rikkaaksi, osta valkoiset vaatteet ja pue ne yllesi, niin häpeällinen alastomuutesi peittyy, osta silmävoidetta ja voitele silmäsi, niin näet. Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi!"

Saarna

Vapahtajamme Jeesus Kristus on luomakuntamme totinen alku. Hänen kauttaan koko universumi galakseineen, planeettoineen, maapalloineen, vuorineen, merineen ja atoimeineen luotu. Hän on ikuisuudessa syntynyt, ja niin kuin Paavali todistaa: Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa.

 

Tällainen Jumalan Poika meille on annettu oman armonsa todistajaksi sekä varmaksi ja uskolliseksi meidän epävarman uskomme kantajaksi. Vaikka hän pyörittää planeettoja kämmenensä uumenissa kuin marmorikuulia, kantaa Hän yhä huolta pienestä laumastaan. Kerran Hän paimensi Laodikean seurakuntaa, tänään Hän johtaa ja puhuttelee tätä pientä Markus-yhteisöämme välineenään kirje Laodikean seurakunnalle.

Mutta miten me voimme soveltaa toiselle seurakunnalle suunnattuja nuhteita ja neuvoja meille? Onko meidän seurakuntamme tola edes sama kuin Laodikean?

On usein varsin vaikeaa objektiivisesti arvioida seurakuntansa tilaa sen sisältä käsin, varsinkin jos ei itse ole tullut loukatuksi tai jos ei itse huomaa kärsivänsä jostain sen puutteesta. Laodikean seurakunnan synnit eivät meillä ole tarkkaan tiedossa, mutta yksi on kuitenkin varma. Tämäkin seurakunta koostuu vain ja ainoastaan syntisistä ja vajavaisista kristityistä. Meidän henkilökohtaiset syntimme ja rikkomuksemme lähimmäistä ja Jumalaa vastaan ovat mitä moninaisimmat ja monipuolisimmat. Syntinen luontomme on kovin kekseliäs ja mielikuvituksemme on sen käypä väline.

Oli sitten seurakuntamme tila sama Laodikean seurakunnan kanssa tai ei, on kuitenkin aina vaarana, että me lankeamme samanlaiseen ylpeyteen ja itsemme kerskumiseen kuin se teki. Rohkenen sanoa, että meidän tunnustuksellisten luterilaisten eräs helmasynneistä lienee omahyväisyys. Olkoonkin, että me pidämme Jumalan lahjana selkeää ja armorikasta oppia, kuitenkin meidän vinoutunut luontomme tekee siitä ansion ja vääränlaisen rehentelyn aiheen, jossa keskiöön ei nousekaan armahtava Kristus, vaan meidän oma tarpeemme olla oikeassa.

Pahimmillaan me teemme opista diplomin, jonka nostamme seinälle osoittamaan meidän omaa erinomaisuuttamme. Tällöinen se antaa meidän julmalle luonnollemme tilaisuuden pilkkata ja väheksyä toisin uskoa tunnustavia, sen sijaan että me sitä enemmän rakastaisimme heitä, mitä kauempana he ovat totuudesta. Tällöin me sorrumme samaan kuin laodikealaiset. Meistä tulee ylpeitä.

Ylpeys himmentää näkömme rakastaa lähimmäistämme ja hidastaa meitä auttamasta häntä kaikin eri tavoin. Se oleellisesti vaikeuttaa laittamasta täyttä luottoamme ja uskoamme Luojaamme, ja ylpeyden toteuttaessa täysillä itseään, tekee se Jumalasta tarpeettoman ja tahtoo surmata Hänet. Ylpeyden ja valheen Isä on Saatana, nöyryyden ja totuuden Isä puolestaan Jumala.

Ylpeys on jo itsessään ihmisen perimmäinen synti, mutta sitä seuraa väistämättä myös penseys. Penseys estää meitä näkemästä itseämme oikeassa valossa. Se kuihduttaa kykymme nähdä sielumme oikeaa laitaa niin hyvässä kuin pahassa. Penseyden tähden emme kykene tunnistamaan omaa kaikenkattavaa syntisyyttämme, mutta emme myöskään ansaitsematonta tilaamme Jumalan lapsina. Meistä tulee kovia ja kylmiä, meitä ei kylmetä oma pahuutemme, mutta ei myöskään lämmitä Jumalan alati tarjolla oleva armo.

Me olemme Laodikean seurakunnan lailla monella lailla usein säälittäviä räpeltäjiä. Me ylpeilemme sellaisella joka ei ole meistä lähtöisin ja jota emme omista, esimerkiksi kristillinen oppi. Me pukeudumme omahurskauden vaatteisiin ja silti pysymme alasti ja häpeällisinä, sillä meidän salaiset syntimme syövät meitä sisältä päin ja julkiset päältä. Meillä on ihmeellinen kyky samaan aikaan nähdä puutteet sekä lähimmäisissämme että toisissa kirkkokunnissakin, ja samalla olla täysin sokeita omille synneillemme.

Kuitenkin, oli meidän puuttemme ja syntimme mitä tahansa, samoja kuin Laodikean seurakunnan tai ei, voimme me silti ottaa vaarin samasta neuvosta, jonka Ylösnoussut antoi tuolle rakkaalle seurakunnalleen. Me saamme tarttua samaan armoon ja totuuteen, sillä yhtälailla me olemme rakkaita Jeesukselle, yhdessä ja erikseen, kuin laodikealaiset olivat. Olemmehan mekin alati Pyhän Hengen nuhdeltavina ja kuritettavina, jotta pakenisimme Kristuksen helmoihin kuin israelilaiset telttamajaan autiomaassa.

Tehkäämme siis parannusta kaikesta synnistä tänäänkin. Antakaamme me Kristuksen kitkeä ylpeytemme kaikkine synninhaaroineen pois. Ostakaamme synneillämme Kristuksen sanan kultaa, sitä sanaa, joka meitä tahtoo armahtaa ja johdattaa kaikessa. Vaihtakaamme pois omahurskauden rääsyt ja verhoutukaamme jälleen Pyhän Hengen käärinliinoihin, kasteeseemme. Rukoilkaamme, että Jeesus voitelisi sanansa totuuden voidetta silmiimme, jotta näkisimme omat syntimme, lähimmäisemme hädän sekä Jumalan kunnian ja rakkauden.

Aamen.