Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolumneja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kolumneja. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Rahan alku ja juuri


Tällaisessa kolumnissa on pakko puristaa sanomansa niin ytimekkääksi ja ahtaaksi, että se – ahdistaa. Sanon sen siis lempeästi vasten kasvojasi; Jumalan armo on ilmaista, hengelliset palvelut pitkällä tähtäimellä eivät. Hirveää tylytystä, niinkö?
Mutta tosiasia on, että itsekin alle kolmekymppisenä kuulun siihen platinalusikkasukupolveen, joka on tottunut siihen, että kaikki saadaan joko ilmaiseksi tai korkeintaan vähällä vaivalla. Meidät on itseasiassa kasvatettukin siihen, että on jumalanpalveluksia, seuroja, tapahtumia, konsertteja, nuorteniltoja ja sen sellaisia joihin mennään rakentumaan – ilmaiseksi. Selkäytimeemme kaiverrettu ajatus kulkee näin: ”Onhan meillä se ja se herätysliike ja järjestö ja kirkko, jotka kyllä kustantavat ainakin suurimman osan ja lopusta huolehtinee Jumala.”
Tosi asia on, parahin lukija, että me kristityt laitamme todella paljon rahaa omaan mukavuuteemme ja harrastuksiimme. Kuitenkin meidän vastahakoisuutemme panostaa taloudellisesti itseemme ja kaukaiseenkin lähimmäiseemme kohdistuvaan hengelliseen palveluun on niin räikeää, että silmiin pistää. Kyllähän minultakin pätäkkää irtoaa, kunhan saan vaan jotain materiaa vastineeksi, edes jonkun henkarisarjan seurakunnan arpajaisista. Juuri sellaisen, mihin minulla olisi varaa vaikka antaisin rahaa ilman vastinettakin.
Keskuudessamme on toki uskollisia ja avokätisiäkin työn tukijoita, mutta mikään kristillinen toiminta ei voi perustua harvaan tukijajoukkoon. Yhteinen usko tarkoittaa yhteistä työtä. En tahdo kuitenkaan ahdistaa jo ahdistettuja. Kristuksen ruumiissa on tietysti myös niitä jäseniä, joilla ei vain yksinkertaisesti ole mahdollisuutta kalliin elämän keskellä antaa paljoakaan jos yhtään. Voimme kuitenkin aina rohkaista kaikkia rukoilemaan kristillisen toiminnan puolesta niin, että kaikki taloudellinen sijoittaminen kristilliseen työhön voisi poikia mahdollisimman runsaan pelastettujen sielujen tuoton. Rukoustyö on kuitenkin kaiken kristillisen elämän ja järjestäytymisen perusedellytys. Ja mikä parasta, se ei maksa kuin aikaa.
Mutta takaisin mammonaan. Toinen ääripää rahan suhteen on rahan puutteen liika murehtiminen. Ajattelemme Jeesuksen kyllä maksaneen syntimme, mutta kaikki muut kustannukset tässä elämässä alkavat herkästi ahdistamaan. Uskon kuitenkin niin, että jos jokin Jumalan meille uskoma tehtävä edellyttää keisarin oman käyttöä, se meille kyllä suodaan. Kaiken kullan ja hopean omistaa niiden takoja, seppä Kristus, eikä raha ole hänelle koskaan ongelma. Lopulta se on vain ja ainoastaan Jumalan intresseissä pelastaa tältä ruutitynnyriltä ketään, ja jo vuodatettuaan kallista vertaan Hän tuskin alkaa laskeskelemaan jotain nappeja kenenkään sielun kohdalla – sinunkaan.
Älkäämme siis mekään turhaan pihistelkö kun kysymys on kristillisestä työstä. Tällä työllä on luonnolliset kulunsa ja ne peitetään luonnollisesti rahalla. Ja kappas, raha ei yleensä sada ihmeellisesti mannan lailla taivaasta, vaan se liikkuu ihmiseltä ihmiselle. Näin Jumala näppärästi siirtää rahaa yhdestä taskustaan toiseen.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Sairaus, tuo kutsumaton vieras

Pyhä Kolmiyhteys ei ole helppo Jumala. Hän suo meille lapsilleen kaikenmoisia vaikeuksia ja kärsimyksiä. Tosin näistä monet ovat usein meidän itsemme tuottamia, kuten esimerkiksi tulehtuneet ihmissuhteet.

Kun ihmisiä pyytää listaamaan elämässä vaikuttavia raskaita ja jopa tukahduttavia asioita, esiintyvät sairaudet yhtenä kestosuosikkina. Vakava sairaus sinänsä on jo raskas taakka. Sitä raskauttaa entisestään epäilevät kysymykset: ”Missä on tuo galilealainen sairaiden parantaja? Onko hänellä jo kiintiö täynnä? Onko minun sairauteni jotenkin liian tavallinen tai vaatimaton? Jääkö rukoukseni muiden ihmisten tärkeämpien huolien alta kuulematta? Rukoilenko kenties väärin?”

Kun puhumme sairauksista ihmisten ja eritoten kristittyjen elämässä, on vaarana sortua vähättelyyn, kylmyyteen, kovuuteen, rakkaudettomuuteen ja välinpitämättömyyteen toisen todellisia tuskia kohtaan. Raamatun sanoista saattaa tulla tarkoituksettomia kliseitä, joilla kätevästi nakkaamme potilasta ja poistumme nopeasti pois paikalta itsetyytyväisenä kuin partiolainen, joka on tehnyt päivän ”hyvän” työn. Miksi sairastavaa lohduttaisi sadat Jumalan sanan lupaukset, jos itsekään emme niihin jaksa uskoa?

Yhtälailla on vaarana yliampuvuus, lukuisat hedelmättömät ”profetiat” parantumisesta, uskon ihmekeskeisyys, ristinkantamisen unohtaminen, uskon yhdistäminen ruumiilliseen hyvinvointiin ja muu sen kaltainen lakihenkisyys.

Heittäkäämme nämä roskana pois.

Kaikesta huolimatta tosiasia on, että Jumalan Raamattu puhuu paljon sairauksista ja sairastamisesta. Liekö yksikään profeetta tai apostoli jäänyt sairastamatta? Mooses lie änkyttänyt viimeisetkin sanansa, Paavalin riesana oli Perkeleen ”pistin”. Uskallan väittää, että jopa itse Kristus sairasti. Miten muuten hän olisi ”sairauden tuttava” ja ”kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin”? Säästäisikö Ihmiseksitullut itseään muka tässä kohden?

Jumalan sana ei kuitenkaan vain tyydy mainitsemaan diagnoosin omaisesti kuka sairasti mitäkin ja kuinka pitkään. Sen sijaan Kirjoitukset Jobin johdolla suorastaan huutaa sairaan tuskaa, kärsimystä, odotusta ja epätoivoa vasten Jumalan kasvoja. Ja kappas, Jumalan pokka kestää tämän. Se kestää jopa niin hyvin, että Hän listaa runsaita lupauksia sille, joka huutaa Hänen puoleensa.
Lupauksia on myös sairauksien kohdalla. Kaikki nämä lupaukset huipentuvat iankaikkiseen elämään, mutta myös kuoleman tälle puolen on Jumala antanut lupauksensa. Muistammeko kovinkaan usein, että käsky parantaa sairaita annetaan lähetyskäskyssä? Entä sitä, että Paavali sitoo terveyden ehtoolliseen ja Jaakob voitelun parantamiseen? Miksi voitelemme sairaita niin harvoin?

Se, että me näemme ympärillämme niin paljon vääristynyttä opetusta parantamisesta ja parantumisesta, ei saisi vieraannuttaa meitä siitä, että meillä luterilaisillakin on lupa rukoilla parantamisen armolahjaa. Tämän kaiken sanon tiedostaen sen, että nykyaikana parantajina toimivat useimmiten lääkärit.

Raamattu ei kuitenkaan lupaa missään, että kaikki paranevat. Tätä alleviivaa se, että Jeesus todistaa lampaittensa menneen katsomaan sairaita (ei parantamaan), Perkeleen vuohet taas todistelevat suurista ihmeteoistaan, jotka on tehty Herran nimessä.

Siksi mielestäni parantumattomuutta melkein suurempi kysymys on, miksi kristityt ovat niin kylmiä toisiaan kohtaan? Miksi sairaita ja vaivaisia ei mennä kilpaa katsomaan? Missä on itkevien kanssa itkevät? Missä lohduttajat? Emmekö olekaan samaa Ruumista? Ihminen on ihmiselle susi. Myös kristityt samaten toisilleen, paitsi usein lammasten vaatteissa.

Rohkenenkin ajatella niin, että salattujen päämäriensä lisäksi Herra jättää joukkoomme sairaita ja vaivaisia senkin vuoksi, koska Hän tahtoo herätellä meitä kovasydämmisyydestämme tekemään parannusta lähimmäisemme parhaaksi ja rientämään synteinemme Kristuksen armoon. Mikä onkaan selvempi synti elämässämme, kuin vaivatun unohtaminen. Ja mikä taas suurempi palvelus Jumalalle, kuin lähimmäisen rakastaminen teoissa.

Perkele ja Morsian

Kristittyjä on vainottu aina. Vainot alkoivat jo Edenissä. Käärmeen ihka ensimmäinen sana ihmiskunnan äidille oli jo vainoa. Vaikka Perkeleen sanat sihisivätkin suloisesti, tekivät ne tuhoisan tehtävänsä.

Entisenä luottomiehenä on Saatanan silmissä sietämätöntä, että Jumala puhaltelee Henkeään miten tykkää. Ja Hän kun tykkää puhallella Sitä saviastioihinsa. Jumalan tahtoon kahlehdittu Perkele ei voi muuta kuin piipittää Krisuksen varpaiden välistä, lopullista kuolintallausta odotellessaan.

Kadehtiessaan hyvää osaamme jumalallisena papistona Valheen Isä vainoaa, lannistaa ja ahdistaa meitä. Joskus Kauhujen kuningas kolistelee nurkissamme. Nurkkaan hänet on ajettukin kuin viemärirotta konsanaan. Kristuksen kirkkauden täyttäessä koko maailmankaikkeuden tuolta vikisijältä alkavat loppua piilopaikat kesken.

Koska Perkeleen tappio Jumalalle julistettiin jo Eedenissä, käy hän Jumalan sijasta Jumalan kuvan kimppuun. Morsian, Kristuksen seurakunta ja ruumis, on täynnä noita Jumalan repaleisia kuvia, joita Pyhä Henki eheyttää jatkuvasti. Työ on hidasta mutta sitäkin huolellisempaa.

Huolellisesti suunniteltua on myös Perkeleen työ. Niinkuin Pyhä Henki johtaa ja koordinoi evankeliumin levittämistä, niin Perkelekin johtaa vastalähetystyötä. Hänellä on hyvin tiedossa jo koettu tappio Kristukselle sekä hänelle että hänen kapinakoplalleen valmistettu sammumaton tulimeri. Sammumaton on myös Riaplon raivo. Ainut tapa kostaa Jumalalle on viedä mahdollisimman monta sielua helvettiin.

Saatanan tarkka strategia sielujen hukuttamiseksi huipentuu antikristuksen julkituloon. Tällöin alkavat myös ennen kokemattomat vainot Lapsia kohtaan. Useimmat kristityt lienevät murehtineen tätä jo ennakolta: ”Miten kestän?”, ”Miten uskoni kestää?”, ”Mitä jos joudun valitsemaan vaikka lapseni hengen ja uskoni tunnustamisen välillä?”.

Ensinnäkin, uskomme ei ole meidän voimamme varassa, vaan Kaikkivoiman. Toiseksi rohkenen väittää, että eräs syy viimeaikaisten tervehenkisten seurakuntien syntymiseen ja rakentumiseen on se, että paras turvaverkko vainojen alla on yhteisö. Vaikute ei ole vain psykologinen, vaan ennen kaikkea hengellinen.

Kun elämme samasta Sanasta ja samasta pöydästä, samasta uskosta ja keskinäisestä rakkaudesta, niin moni Saatanan nuoli on jo sammunut ja katkennut lentäessään ilmassa. Vaikka ne lentäisivätkin perille saakka, on meille annettu Puolustaja, Aabrahamin kilpi, jolta ei konstit lopu.

Tärkeintä on olla päästämättä Sutta lammaslauman keskelle. Jos näin käy, lampaat hajoavat kaikkiin ilmansuuntiin – ja yksin. Mutta jos Susi vainoaa Laumaa ulkopuolelta, pysyy Lauma yhtenä, vaikka se joutuisikin välillä juoksemaan henkensä edestä ja Susi kannoillaan. Tällöin tosin Susi itse juoksee omaan turmioonsa.  Sekä Sutta että Laumaa on näet Paimen vastassa, toisessa kädessään sauva, mutta toisessa miekka.

Osaammeko nuhdella?

Vain harvat ovat kuulleet evankeliumin suoraan Kristukselta. Me muut olemme kuulleet sen joltain toiselta syntiseltä. Tähän on itse Jeesus heidät valtuuttanut. Sama Jeesus on valtuuttanut ja pitäisikö sanoa, myös velvoittanut, heidät nuhtelemaan sinua ja minua.

Mitäs nuhteleminen sitten on? Kerrataas alkuun, mitä se ei ainakaan ole. Nuhtelemista ei ole mustamaalaaminen, pilkkaaminen, halveksunta, kiusanteko tai juoruilu. Sitä ei ole myöskään vahingonilo, mikään kosto tai elävältäpolttaminen.

Oikeaa nuhtelua on sellainen, joka tehdään vieraassa voimassa ja viisaudessa, totuudessa ja rakkaudessa. Lähteenä ei siis ole me itse, vaan Pyhä Henki, välineenään Raamattu. Hän käyttää meitä toistemme ojentamiseen ja nuhtelemiseen, siinä missä armahtamiseen ja kiitokseenkin.

Sekä Jeesus että Paavali antavat koviakin ohjeita nuhtelemiseen: keskustelkaa, varoittakaa, nuhdelkaa, jopa koko seurakunnan edessä. Tämän sai tuta Daavid ja Pietari. Tätä ei saa tehdä nolaamisen ja pätemisen hengessä, vaan varoitukseksi muillekin. Näin siksi, että synti sanotaan synniksi ja että toiset varoisivat itse lankeamasta veljen esimerkin mukaisesti.

Jos veljenne kuulee ja katuu, julistakaa hänelle iloiten Jumalan armoa. Jos ei, niin silloin veli tulee sitoa synteihinsä ja jättää Perkeleen haltuun, että hän mahdollisesti näkisi järkyttävän tilansa ja katuisi. Tämä jättäminen tarkoittaa poisrajaamista seurakuntayhteydestä, kärkenä ehtoollisyhteydestä. Tosin tähän valta on vain seurakunnan paimenella.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa nuhtelijan suhteen helpolta ja kivuttomalta. Mutta jokainen, joka on joutunut nuhtelemaan ystäväänsä niinkin raskaista asioista kuin harhaopista tai aviorikoksesta, tietää että näin ei todellakaan ole. Vaikeutena on se, että nuhtelija joutuu laittamaan itsensä likoon.

Edessä voi olla omien kasvojen menettämistä, asioiden silottelua, toisen liiallista ymmärtämistä ja myötäilemistä, jolla ei ole juuria todellisessa rakkaudessa vaan omassa pelkuruudessamme ja epäuskossamme. Tällöin huomaamme, että pelkäämme enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Näin ei saa olla, veljeni ja sisareni.

Kaikki vanhurskas nuhtelu nojaa Jumalan sanaan. Joudumme tosin siinä samassa taistelemaan sekä omaa heikkoa uskoa että toisen syntiä vastaan. Mutta saamme iloiten todeta: ”Näin sanoo Jumalan Sana, en minä.” Tässä on nuhtelijan turva, voima ja varmuus. Tämän Sanan nojalla meillä on myös valta julistaa katuvalle armo.

Nuhteleminen, varsinkin suuremmissa lankeemuksissa, kuuluu ensisijaisesti seurakunnan paimenelle. Paimenen tulisi nähdä, että synnissä elävä on vaarassa joutua Pyhän Hengen hylkäämäksi. Synnissä elävän elämä on huoleksi ja häpeäksi myös synnissä elävän omaisille ja ystäville, koko seurakunnalle. Siksi langenneen katumus ja kääntymys on siunaukseksi ja iloksi kaikille Jumalan lapsille.

Yksi Kolmiyhteys

Pientä sielunmaailmaamme hallitsevat monet eri mielikuvat. Näistä osa on vääristyneitä ja kärjistyneitä. Vaikka usko Kristukseen onkin mysteeri ja lepää näkymättömien naulojen varassa, käsittelemme myös uskonasioita erilaisten mielikuvien avulla. Tässä ei sinänsä ole mitään outoa tai pahaa. Ongelma on siinä, että synnin pimentämät mielikuvat hämärtävät myös tapaamme käsitellä hengellisiä asioita.

Vääristyneistä mielikuvista sitkeimmät koskettanevat Kolmiyhteistä Jumalaa. Kaikista tunnetuista opinkohdista huolimatta tuntuu siltä, että mielessämme pilkomme Jumalan kolmeen hyvin erilaiseen osaan.

On Isä, joka Vanhassa Testamentissa on lähes koko ajan vihainen ja kostonhaluinen. Sen sijaan Poika ja Pyhä Henki vetäytyvät vihaisen Isän taakse. Uudessa Testamentissa Isä onkin sitten leppynyt ”vanhoilla päivillään” ja Poika taas uskaltaa tulla esiin Isänsä helmoista puhumaan mukavia Isän rakkaudesta. Pyhä Henki puolestaan kulkee missä tahtoo ja tekee mitä huvittaa.

Kärjistänkö? Kyllä. Olenko kuitenkin oikeilla jäljillä? Uskoakseni. Väitän, että meidän kristittyjen on käytännössä vaikea mieltää, että on todella olemassa yksi ja muuttumaton Kolmiyhteys. Jumala, jonka kolme persoonaa toimivat, ajattelevat, tahtovat ja puhuvat kaikki yhdessä ja yksissä tuumin. Tosin ei koskaan Sanaa vastaan. Jos ajattelet, että mielikuvasi Kolmiyhteydestä myös käytännössä vastaavat opinkohtia, niin ei haitanne, jos testaamme niitä vähän.

Mitä jos sanon, että Pyhä Henki hukutti koko maailman vedenpaisumuksen alle? Tai että Pyhä Henki surmasi tottelemattomat israelilaiset erämaassa? Tai että Jeesus poltti Sodoman ja Gomorran maan tasalle? Tai että Jeesus käski tappaa filistealaisten vaimot ja lapsetkin. Tai että Isä armahti syntisen naisen. Tai että kulkiessaan opetuslastensa kanssa Isä katkoi tähkäpäitä sapattina?

Tarkoituksenani ei ole tietenkään eritellä eri persoonien tekemisiä. Tahdon vain sanoa, että kaikki Jumalan kolme persoonaa ovat sekä vastuussa että kiitosta vailla kaikesta, mitä Jumala tekee tai puhuu. Emme voi jakaa Kolmiyhteyttä vihaisiin tai armollisiin persooniin.

No mitä tämä tarkoittaa herkän ja heikon sieluriepumme kannalta? Ainakin sitä, ettei meidän tarvitse lasten lailla juosta kysymään ”äidiltä” kun ”isä” ei anna lupaa. Kun rukoilemme, rukoilemme yhtä Jumalaa, kun teemme hyvää, sen vaikuttaa yksi Jumala. Kun Jeesus tuomitsee syntimme, sen tekee yksi Jumala, ei vain yksi persoona. Samoin on, kun Isä armahtaa meidät synneistämme.

Tämä tarkoitaa myös sitä, että meihin on kasteessa istutettu koko Jumalallinen arsenaali, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Isä, joka on lähettänyt Poikansa, Poika, joka on lähettänyt Pyhän Hengen. Pyhä Henki, joka kirkastaa Jeesusta, Jeesus joka kirkastaa Isää. Meissä kristityissä asuu siis kaikessa täyteydessään yksi Jumala, joka on armahtanut syntisen ja on ottanut tämän lapsekseen.

Kärsivällisyyden sietämätön helppous

Kärsivällisyys lienee ihmisten yleisin ja vahvin hyve. Varsinkin kristittyjen osastolla. Synnymmehän tähän maailmaan odottamaan. Mikä siis ilmentäisi paremmin meidän asennettamme Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan, kuin kärsivällisestä odottamisesta kumpuava yletön riemu?

Odotamme elämältä. Tenava ruokaa ilosta kirkuen. Lapsi kiltisti joulupukkia. Koululainen maltilla kesälomaa. Opiskelija kerran valmistumista. Sinkku tosi rakkautta. Työssäkäyvät eläkepäiviä. Vanhus pyhää multaa.

Odotamme lähimmiltä. Poikaysävän kosintaa. Neidon leppymistä. Vaimoa ostoskeskuksesta. Miestä työmatkalta. Isovanhemmat lastenlastensa näkemistä.

Odotamme rukouksessa. Ymmärrystä hankalalta ihmiseltä. Alkoholistin raitistumista. Kyyneliä kivikasvoilta. Jääsydämmen sulamista. Uskottoman kääntymistä. Voi kärsivällisyyden onnenpäiviä!

Maininnan arvoisia elämän helmiä ovat myös kaikkinaisissa kärsimyksissä avun odottamiset. Olet ehkä kuullut seuraavista. Parantumattomat sairaudet. Taloudelliset ongelmat. Narsismi. Yksinäisyys. Jumalattomuus. Itsekkyys. Julmuus. Perkeleen nuolet. Mitä kärsivällisyyden näytön paikkoja!

Kaikkein parasta on Jumalan odottaminen. On näet erityisen kutkuttavaa istua yksinäisessä pimeydessä odottamassa, että Kaikkivaltias Rakkaus ja Oikeudenmukainen Tuomari näyttäisi mistä on saanut kaikki nimensä. Sitä aivan hykertelee jännityksestä ja toivoisi, ettei tämä odotus päättyisikään. Mistäs muusta meidät on tehty, jollei kärsivällisyyden ruostumattomasta teräksestä. Tässähän jos missä pääsen vihdoin toteuttamaan itseäni täysillä!

Ja jälleen on Pyhän Hengen hedelmille taattu runsas satovuosi! Näillä eväillä on naurettavan helppoa odottaa Jeesuksen paluuta Tellukselle, tilintekoa Perkele & Co:n kanssa, uutta elämää Jumalan kasvojen valossa.

Harmi vain, ettei sitten ole enää mitään odotettavaa. Sanovat nimittäin, että ajattomassa ikuisuudessa kärsivällisyyttä ei tarvita. No, ehkä Jumala keksii meille sinne jotain uutta mielekästä puuhaa.
  

Kuoleman ja elämän kuva


Eräs Jumalan tulivuorista, jonka Hän on istuttanut Islantiin, alkoi suitsuttamaan ja niin oli koko Euroopan lentoliikenne kipsissä. Siinä samassa peruuntui myös minun ja viiden ystäväni lentomatkat Torinoon. Meillä oli ollut näet hurskas matka tiedossa, olimme olleet menossa katsomaan Kristuksen käärinliinaa.
Mutta se mikä hoituu lentäen, hoituu myös ajamalla, ja niin meille siunaantui auto käyttöön, jotta pääsimme toteuttamaan pähkähullua roadtrippiä Pohjois-Italiaan. Ei siinä mitään. Taakse jäi järjestyksessään Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Saksa, Itävalta ja Sveitsi saavuttuamme 48 tunnin päästä Torinoon. Alunperin piti ajaa yhtämatkaa, mutta ihmiskehon fysiikka kehoitti lepäämään yhden yön Puolassa.
Tullessa ajoimme samaa reittiä, mutta tällä kertaa otimme Saksasta lautan Tanskaan ja sieltä ajoimme Tukholman satamaan odottamaan lauttaa Suomeen. Matkan aikana nukuimme sängyillä Puolassa, Torinossa ja Ruotsin lautalla. Muissa tapauksissa piti löytää mukava asento auton jakkaralla. Ajokilometrejä kertyi noin 5000, joka ajettiin viidessä päivässä eri pituisissa jaksoissa. Niin kuin sanottua, pähkähullua. Mutta hauskaa ja omahurskasta kuin mikä.
Mikä sitten sai lähtemään? Seura, Eurooppa, loma, kokemus, äitien huolestuttaminen, mielipuolisuus? No nämäkin. Mutta varsinainen motivaattorina oli yhä käärinliina. Kaikki se mitä siitä olin lukenut ja kuullut alleviivasi, että käsillä oli kaikkien aikojen sekä historiallinen että kirkkohistoriallinen dokumentti. Sitä paitsi, viimeksi se on tuotu kaiken maailman ihmeteltäviksi 15 vuotta sitten, ja saman verran kierroksia ehtisi maa pyöriä aurinkoa ympäri ennen seuraavaa esittelyä. Ja sattumalta en tiedä, mitä kalenterissani seisoo vuonna 2025 enkä sitä, onko liinan käyttäjä jo palannut. Tilanne siis oli: nyt jos koskaan.
Kun pääsimme vihdoin Pyhän Johannes Kastajan katedraaliin, oli eteemme nostettuna vaakatasossa ja taustavalaistuna se mitä tulimme katsomaan. Tyhjä liina, mutta ei tyhjän panttina. Kankaaseen on silminnähden muodostunut kuva pahoinpidellystä miehestä, jonka vammat ovat niin hirvittävät, ettei hän ole haudattaessa enää muistuttanut ihmistä. Vammat ja haavat ovat yksi yhteen kaikkien neljän evankelistan kertoman Jeesuksen pahoinpitelyn ja tappamisen kanssa. Ruumista on ruoskittu roomalaisilla ruoskilla pitkälle toista sataa kertaa ympäri kehoa, hartioista sääriin asti. Poski ja nenä ovat turvonneet kuin nyrkiniskuista. Päässä on haavoja kuin orjantappuran jäljiltä, ranteet ja jalkaterät vuotavat verta kuin ristiinnaulitsemisen jäljiltä, ja oikea kylki on puhkaistu kuin keihäällä.
Näky oli kyllä vaikuttava, tosin epäuskoni muistutti taas kerran itsestään. Miten muka voi Jumala tulla ihmiseksi ja tuossako nyt sitten on Ihmiseksi tulleen kasvot ja ruumis? Ihan tavallisen näköinenhän jantteri se siinä. Mutta pakko se oli uskoa. Ja sitä uskoa ei ole kuitenkaan ommeltu piestyn miehen käärinliinaan vaan se pysyy voimissaan Jumalan voimasta, joka on evankeliumin sana. Itse Ylösnoussut.
En mahtanut sillekään mitään, että niin monesta traumatisoitunut sisälläni asustava pikkuluterilainen ei oikein tiennyt miten suhtautua aitoon pyhäinjäännökseen. Meillä luterilaisilla kun ei ole oikein mitään pyhäinjäännöksiä. Me olemme aina hehkuttaneet sanaa ja sakramentteja, ja hyvä näin. Silti tämä ei ollut mikään piispan luuarkku. Tämä oli jäännös Pyhästä. Tämä oli kuoleman ja elämän kuva. Lopullisesti voitetun kuoleman ja meille voitetun elämän kuva. Tämä oli alttaritaulujen alttaritaulu. Kyllä se veti mielen hartaaksi. Kannatti ajaa.
Ajattelen kyllä, että jos Jumala olisi jättänyt yhden historiallisen todisteen Pojastaan, niin mikään ei olisi nerokkaampi kuin käärinliina. Siinä näkyy koko Kristuksen ihmiseksi tuleminen ja sovitustyö ruumiin kuvan muodossa, mutta itse ruumis on poissa. Sattuneesta syystä. Mutta hukassa ruumis ei onneksi ole, muutenhan me olisimme hukassa. Joka ehtoolliselta se löytyy täynnä elämää, voittoa, voimaa, toivoa, uskoa ja armoa. Ja eräänä päivänä se halkoo pilviä salaman lailla ja jokaisen polvi syleilee maata. Ja sinä päivänä se sama voima joka kerran nosti Kristuksen haudastaan, nostaa meidätkin lopullisesti omista kärsimyksistämme, käärinliinoistamme, arkuistamme ja haudoistamme. Kuolemastamme.

Huomaammeko olevamme lapsia?


 "Koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!"" Gal. 4:6

Jos minulta kysyttäisiin, mitä on olla kristitty, niin mitä vastaisin? Voisin varsin luontevasti kertoa olevani pelastettu helvetistä taivaaseen, Jeesuksen toimesta nimittäin. Voisin kertoa myös elämää rakentavista arvoista. Voisin paljastaa, mistä on elämä peräisin ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Monella muullakin seikalla voisin tyhjentää pöydän Juttu-pokaaleista.
Mutta huomaisinko sanoa, että olen Kaikkivaltiaan lapsi?
Me kristityt usein hurskastelemme peilillemme ja toisillemme, mitä kaikkea me Jumalan valtakunnassa touhuamme. Olemme pastoreita, saarnaajia, rukoilijoita, lähetystyöntekijöitä, muusikoita, piirijohtajia, pyhäkoulunopettajia. Näiden lisäksi olemme vielä sitä ja tätä ja tuotakin. Lista on loputon ja useilla on ruksi liian monessa kohtaa. Sitten ihmiset polttaa loppuun, ei ”Hengen tuli”, vaan stressi.
Näemme itsemme kiusallisen helposti vain palvelustoimen kautta. Jos taas emme näe itseämme jossain ”pyhässä” toimessa, saatamme alentaa arvoamme palvelustoimen näennäisen puuttumisen takia. Tällöin olemme helposti omissa silmissämme väliinputoajia, luusereita, tusinakristittyjä, jotka sattumalta pääsivät arkkiin elukoiden joukossa. Emme katso olevamme arvollisia majailemaan kahdeksan hurskaan seurassa, vaan jaamme koppimme mieluummin laaman kanssa.
Mutta muistammeko, että meidät on nimeltä kutsuen pyhästi kastettu Jumalan lapseuteen, ei palvelemiseen? Keventääkö sydäntämme ensi sijassa se, että meidät on
vapautettu Perkeleen orjuudesta Jumalan palvelemiseen vai se, että Jumala on ostanut meidät Perkeleen verkoista omiksi lapsikseen? Eikös jälkimmäinen olekin evankeliumin ydin?
”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.” Näin itse Kristus kehottaa meitä laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Iloitkaamme Pyhässä Hengessä lapseksiottamisestamme, sitten vasta siitä että saamme lapsina myös palvella Häntä.
Jeesus opettaa meitä turvautumaan kaikessa Taivaalliseen Isään. Ja tuo kaikki sattuu sisältämään huolien lisäksi myös meille annetut palvelustehtävät. Jeesus itsekin turvautui elämässään ja tehtävässään Isään. Hän tiesi siis myös kokemuksesta mitä opetti.
Taivaallinen Isämme jos kuka ymmärtää tuskaamme ja hätäämme. Hän kestää marinaamme, vihastumistammekin. Hän sietää jopa epäuskoamme ja pilkkaamme. Kun näihin ryhdymme, niin Hän isällisesti käskee turvautumaan Kristukseen. Isä ottaa asiamme hoitaakseen, antaa sämpylän ja housut. Hän antaa, johdattaa ja ravitsee. Hän myös nuhtelee ja ravistelee hereille synnin unesta.
Tällainen Isä meillä lapsilla on. Isän hyvyys motivoi meitäkin ahkeroimaan hyvissä teoissa ja valtakunnan tehtävissä. Palvelkaamme Jumalaa siis Hänen sylistään käsin.

"He eivät enää voi kuolla, sillä he ovat enkelien kaltaisia. He ovat Jumalan lapsia, ylösnousemuksesta osallisia." Luuk. 20:36”

Ecce homo! - Katso ihmistä!

Tulin, näin ja koin Torinon käärinliinat ”kasvoista kasvoihin” tässä hiljan, kun viiden muun hullun kanssa ajoimme 1/8 osaa maapallon ympärysmitasta Italiaan ja takaisin. Jo ennen perille pääsyä olin varma, että saan katsella ainoaa aitoa kuvaa Jeesuksen ihmiskasvoista. Silti kuvan näkeminen pysäytti. Voiko tuollainen ihan tavallisen miehen kidutettu ruumis ja kasvot kuulua Jumalan Pojalle?
                      Jos pelkkä kuva kankaassa saa minut miettimään, miten muka Jumala voi tulla ihmiseksi, niin eikö paljon enemmän epäilyttänyt niitä, jotka näkivät hänen herkuttelevan taateleilla ja huuhtovan viinillä matkapölyt kurkustaan?
Täytyy se silti uskoa. Nimittäin Jumalan tuleminen ihmiseksi on yhtä kuin pelastuksen tuleminen ihmiselle. Jos kiellämme että Poika on poika Jumalan, tuomitsemme itsemme helvettiin. Meidän uskonelämämme kulmakivi on se, että uskomme ja tunnustamme Jeesuksen Jumalan ihmiseksi tulleeksi Pojaksi.
                      Kun maailmalla on Perkeleen sitä kahlitessa lieviä vaikeuksia sisäistää, että puusepän poika on itse Jumala, on meidän kristittyjen usein vaikea muistaa, että Jumala on todella tullut ihmiseksi ja mieheksi. Harvemmin pysähdymme miettimään, että jos Jumala tulee ihmiseksi, hän tulee meidän kaltaiseksemme. Tosin ilman syntiä.
                      Jeesus on monista elokuvista ja piirroksista tuttu hahmo, jolla ei ole liikaa huumorintajua, joka kävelee ja elehtii hartaasti kuten pyhän miehen sopii ja jolla on usein hohtavan valkoinen vaate sinisellä pormestarin nauhalla. Ei hän käy puun takana vessassa, ei hän niistä nenäänsä, ei siisti partaansa, ei nauti auringon valosta kasvoillaan Genesaretin järven rannalla tai naura opetuslasten kanssa samarialaisvitseille.
                      Entä miten nuori ja varttuva Jeesus? Tottahan hän koki murrosiän, orastavan miehisyyden hämmentävät kysymykset ja huomasi oman kehonsa muutokset. Ehkä hänen puheensa sammalsi kun naapurin Ruut hymyillen kysyi, voisiko Jeesus nostaa hänellekin vettä kaivosta. Ehkä hänenkin hermonsa oli tavallista kireämmällä virityksellä, kun äiti huolehti liikaa teini-Jeesuksen menoista ja tulemisista.
                      Meidän on hyvä muistaa, että Jeesus ehti pyörittää maapalloa jalkojensa alla noin 30 vuotta ennen saarnavirkansa aloittamista, elellen ja oleillen ihan kuin kuka tahansa meistä. On toki uskottava, että hänen elämänsä, valintansa ja sanansa olivat jo tuolloin mitä suurinta todistusta kävelevästä evankeliumista.
                      Viisas ystäväni saarnasi Jeesuksen elämästä. Hän huomautti, että ehkäpä Jeesus olisi ollut jo 20-vuotiaanakin valmis alkaa pelastamaan maailmaa.  Mutta ystäväni ajatteli, että Jumala tahtoi rauhassa kokea ja elää tätä tavallisen pulliaisen elämää. Mitä se on, mitkä ovat ne arkipäivän haasteet, ilot ja surut, häät ja hautajaiset, mitä on raikuva nauru ja mitä flunssainen yskä.
Mitä on kuolema ja mitä elämä. Edellisen Hän sittemmin voitti, jälkimmäiseksi Hän tuli.