Hepr. 1:1-5, Jumalan ainoaan Poikaan

Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla,

mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat.

Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla. Toimitettuaan puhdistuksen synneistä hän on asettunut korkeuksissa istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle. Näin hänestä on tullut enkeleitä suurempi, yhtä lailla kuin hänen saamansa nimi on enkelien nimiä ylhäisempi. Ei Jumala ole yhdellekään enkelille milloinkaan sanonut: -- Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin. Ei myöskään näin: -- Minä olen oleva hänen Isänsä, ja hän on oleva minun Poikani.

Saarna

Tämän illan messun teema on otettu Nikean uskontunnustuksesta.

Tutkimme tänään, mitä lause "Jumalan ainoaan poikaan" sisältää ja mitä kaikkea se meille lupaa.

Jumalan Pojan tulisi olla jokapäiväisen uskomme keskiössä. Hän on keskiössä myös uskontunnustuksissamme. Ennen Jumalan Pojan mainitsemista tunnustamme uskomme kaiken Luojaan ja Isään, Pojan jälkeen taas tunnustamme Pyhän Hengen, joka tekee meidät eläviksi ja rakentaa Kirkkoaan.

Kun tulemme kohtaan, ”Jumalan ainoaan Poikaan”, olemme koko uskontunnustuksemme ytimessä ja taitekohdassa. Ilman Jumalan ainoaa Poikaa, ei olisi uskontunnustustakaan.

Voisi olla korkeintaan seuraavanlainen uskonnollinen toteamus:

On olemassa yksi Jumala,
Kaikkivaltias Isä,
taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luoja.

Ja niin koko maailma tulee tuomituksi ja sen poltaa Jumalan pyhä viha.

Se, että voimme tunnustaa uskomme tai uskottomuutemme Kolmiyhteiselle Jumalalle ja toisillemme, edellyttää sitä, että meille on totisesti annettu Jumalan Poika.

Jos nimittäin aiomme olla osalliset Isästä ja Pyhästä Hengestä, jos tahdomme tulla todellisesti ja lopullisesti pelastetuiksi, on meillä syytä olla Jumalan Poika. Kiistämätöntä on sekin, että ilman Poikaa ei meille ole ilmoitettu Isää, eikä ilman Poikaa meille olisi lähetetty Pyhää Puolustajaakaan.

Joskus olen kuullut meitä luterilaisia syytettävän siitä, että keskitymme liikaa Jumalan Poikaan, muiden Jumalan persoonien kustannuksella. Tällaiset älyttömyydet voi jättää omaan arvottomuuteensa. Kirkastaahan itse Pyhä Henkikin nimenomaan Poikaa, ja Poika taas kirkastaa Isää, joka on uhrannut ainoan Poikansa meidän ottolasten tähden.

Tämän Jeesus sanoo kyllin selvästi:

“Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” Joh. 16:13-14

Isä itse korostaa sekä rakkauttaan että Pojalleensa antamaansa auktoriteettia:

“Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!” Matt. 17:5

No miksi meidän ihmisten tulisi kuunnella Pojan puhetta? Veljemme Pietari vastaa:

"Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Joh. 6:68

Kun meillä on näinkin selkeät sanat, elämän sanat, asetettu silmiemme eteen, niin miksi me epäilisimme Jumalan ainoaa Poikaa ja hänen ilosanomaansa? Miksi niin usein väsynein ja epäuskoisin sydämmin yhdymme seurakunnan uskontunnustukseen? Miksi puhe Pojasta jää niin helposti johonkin teologiseen lokeroon?

Syy tähän on päivänselvä. Me annamme oman pimeytemme tehdä etäpesäkkeitä mieleemme, sydämmeemme, ja kielellemme. Lisäksi istumme mielellämme Perkeleen luennoilla kuulemassa hänen uusimpia sukkeluuksiansa. Maailma taas laulaa taustakuorona sitä tuttua, mutta väsymätöntä virttään: Jos ei ole Jumalaa, niin eikai Poikaakaan. Ja sen virren melodia on tarttuvaa lajia.

Mutta Pyhä Henki tahtoo tänään lohduttaa ja vahvistaa meitä. Koska meillä on Poika, on meillä Jumalakin. Ja jos meillä on Jumala, niin kuka voi olla meitä vastaan.

Jumalan Henki tahtoo muistuttaa Johanneksen sanoista:

“Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” Joh. 1:14

Tänään Poika tahtoo tulla ja olla konkreettisesti keskellämme. Hän tahtoo, että katselemme Jumalan ainokaisen Pojan kirkkautta oman pimeytemme sijaan. Hän tahtoo armahtaa meitä julkeista synneistämme ja vahvistaa meitä Totuuden Hengellä. Hän tahtoo muistuttaa, että hän on tie, totuus ja elämä. Hän myös halajaa asua meidän kanssamme ikuisuudessa.

Tällainen Jumalan ainoa Poika on meille totisesti annettu. Ja tällainen Poika on maan ja Taivaan Herra.

Agur julistaa Sananlaskuissa:

“Kuka on noussut taivaaseen ja palannut sieltä? Kuka on koonnut käsiinsä tuulen? Kuka viittansa sisään kietonut vedet? Kuka pannut paikoilleen maan ääret? Mikä on hänen nimensä, mikä hänen poikansa nimi? Sinä tiedät kyllä.” Snl. 30:4

Niin, me kyllä tiedämme sen. Me tunnustamme sen. Hänen nimensä on Herra Sebaot ja hänen Poikansa nimi on Pelastus ja Voideltu Kuningas. Hän on Jeesus Kristus.

Sairaus, tuo kutsumaton vieras

Pyhä Kolmiyhteys ei ole helppo Jumala. Hän suo meille lapsilleen kaikenmoisia vaikeuksia ja kärsimyksiä. Tosin näistä monet ovat usein meidän itsemme tuottamia, kuten esimerkiksi tulehtuneet ihmissuhteet.

Kun ihmisiä pyytää listaamaan elämässä vaikuttavia raskaita ja jopa tukahduttavia asioita, esiintyvät sairaudet yhtenä kestosuosikkina. Vakava sairaus sinänsä on jo raskas taakka. Sitä raskauttaa entisestään epäilevät kysymykset: ”Missä on tuo galilealainen sairaiden parantaja? Onko hänellä jo kiintiö täynnä? Onko minun sairauteni jotenkin liian tavallinen tai vaatimaton? Jääkö rukoukseni muiden ihmisten tärkeämpien huolien alta kuulematta? Rukoilenko kenties väärin?”

Kun puhumme sairauksista ihmisten ja eritoten kristittyjen elämässä, on vaarana sortua vähättelyyn, kylmyyteen, kovuuteen, rakkaudettomuuteen ja välinpitämättömyyteen toisen todellisia tuskia kohtaan. Raamatun sanoista saattaa tulla tarkoituksettomia kliseitä, joilla kätevästi nakkaamme potilasta ja poistumme nopeasti pois paikalta itsetyytyväisenä kuin partiolainen, joka on tehnyt päivän ”hyvän” työn. Miksi sairastavaa lohduttaisi sadat Jumalan sanan lupaukset, jos itsekään emme niihin jaksa uskoa?

Yhtälailla on vaarana yliampuvuus, lukuisat hedelmättömät ”profetiat” parantumisesta, uskon ihmekeskeisyys, ristinkantamisen unohtaminen, uskon yhdistäminen ruumiilliseen hyvinvointiin ja muu sen kaltainen lakihenkisyys.

Heittäkäämme nämä roskana pois.

Kaikesta huolimatta tosiasia on, että Jumalan Raamattu puhuu paljon sairauksista ja sairastamisesta. Liekö yksikään profeetta tai apostoli jäänyt sairastamatta? Mooses lie änkyttänyt viimeisetkin sanansa, Paavalin riesana oli Perkeleen ”pistin”. Uskallan väittää, että jopa itse Kristus sairasti. Miten muuten hän olisi ”sairauden tuttava” ja ”kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin”? Säästäisikö Ihmiseksitullut itseään muka tässä kohden?

Jumalan sana ei kuitenkaan vain tyydy mainitsemaan diagnoosin omaisesti kuka sairasti mitäkin ja kuinka pitkään. Sen sijaan Kirjoitukset Jobin johdolla suorastaan huutaa sairaan tuskaa, kärsimystä, odotusta ja epätoivoa vasten Jumalan kasvoja. Ja kappas, Jumalan pokka kestää tämän. Se kestää jopa niin hyvin, että Hän listaa runsaita lupauksia sille, joka huutaa Hänen puoleensa.
Lupauksia on myös sairauksien kohdalla. Kaikki nämä lupaukset huipentuvat iankaikkiseen elämään, mutta myös kuoleman tälle puolen on Jumala antanut lupauksensa. Muistammeko kovinkaan usein, että käsky parantaa sairaita annetaan lähetyskäskyssä? Entä sitä, että Paavali sitoo terveyden ehtoolliseen ja Jaakob voitelun parantamiseen? Miksi voitelemme sairaita niin harvoin?

Se, että me näemme ympärillämme niin paljon vääristynyttä opetusta parantamisesta ja parantumisesta, ei saisi vieraannuttaa meitä siitä, että meillä luterilaisillakin on lupa rukoilla parantamisen armolahjaa. Tämän kaiken sanon tiedostaen sen, että nykyaikana parantajina toimivat useimmiten lääkärit.

Raamattu ei kuitenkaan lupaa missään, että kaikki paranevat. Tätä alleviivaa se, että Jeesus todistaa lampaittensa menneen katsomaan sairaita (ei parantamaan), Perkeleen vuohet taas todistelevat suurista ihmeteoistaan, jotka on tehty Herran nimessä.

Siksi mielestäni parantumattomuutta melkein suurempi kysymys on, miksi kristityt ovat niin kylmiä toisiaan kohtaan? Miksi sairaita ja vaivaisia ei mennä kilpaa katsomaan? Missä on itkevien kanssa itkevät? Missä lohduttajat? Emmekö olekaan samaa Ruumista? Ihminen on ihmiselle susi. Myös kristityt samaten toisilleen, paitsi usein lammasten vaatteissa.

Rohkenenkin ajatella niin, että salattujen päämäriensä lisäksi Herra jättää joukkoomme sairaita ja vaivaisia senkin vuoksi, koska Hän tahtoo herätellä meitä kovasydämmisyydestämme tekemään parannusta lähimmäisemme parhaaksi ja rientämään synteinemme Kristuksen armoon. Mikä onkaan selvempi synti elämässämme, kuin vaivatun unohtaminen. Ja mikä taas suurempi palvelus Jumalalle, kuin lähimmäisen rakastaminen teoissa.

Perkele ja Morsian

Kristittyjä on vainottu aina. Vainot alkoivat jo Edenissä. Käärmeen ihka ensimmäinen sana ihmiskunnan äidille oli jo vainoa. Vaikka Perkeleen sanat sihisivätkin suloisesti, tekivät ne tuhoisan tehtävänsä.

Entisenä luottomiehenä on Saatanan silmissä sietämätöntä, että Jumala puhaltelee Henkeään miten tykkää. Ja Hän kun tykkää puhallella Sitä saviastioihinsa. Jumalan tahtoon kahlehdittu Perkele ei voi muuta kuin piipittää Krisuksen varpaiden välistä, lopullista kuolintallausta odotellessaan.

Kadehtiessaan hyvää osaamme jumalallisena papistona Valheen Isä vainoaa, lannistaa ja ahdistaa meitä. Joskus Kauhujen kuningas kolistelee nurkissamme. Nurkkaan hänet on ajettukin kuin viemärirotta konsanaan. Kristuksen kirkkauden täyttäessä koko maailmankaikkeuden tuolta vikisijältä alkavat loppua piilopaikat kesken.

Koska Perkeleen tappio Jumalalle julistettiin jo Eedenissä, käy hän Jumalan sijasta Jumalan kuvan kimppuun. Morsian, Kristuksen seurakunta ja ruumis, on täynnä noita Jumalan repaleisia kuvia, joita Pyhä Henki eheyttää jatkuvasti. Työ on hidasta mutta sitäkin huolellisempaa.

Huolellisesti suunniteltua on myös Perkeleen työ. Niinkuin Pyhä Henki johtaa ja koordinoi evankeliumin levittämistä, niin Perkelekin johtaa vastalähetystyötä. Hänellä on hyvin tiedossa jo koettu tappio Kristukselle sekä hänelle että hänen kapinakoplalleen valmistettu sammumaton tulimeri. Sammumaton on myös Riaplon raivo. Ainut tapa kostaa Jumalalle on viedä mahdollisimman monta sielua helvettiin.

Saatanan tarkka strategia sielujen hukuttamiseksi huipentuu antikristuksen julkituloon. Tällöin alkavat myös ennen kokemattomat vainot Lapsia kohtaan. Useimmat kristityt lienevät murehtineen tätä jo ennakolta: ”Miten kestän?”, ”Miten uskoni kestää?”, ”Mitä jos joudun valitsemaan vaikka lapseni hengen ja uskoni tunnustamisen välillä?”.

Ensinnäkin, uskomme ei ole meidän voimamme varassa, vaan Kaikkivoiman. Toiseksi rohkenen väittää, että eräs syy viimeaikaisten tervehenkisten seurakuntien syntymiseen ja rakentumiseen on se, että paras turvaverkko vainojen alla on yhteisö. Vaikute ei ole vain psykologinen, vaan ennen kaikkea hengellinen.

Kun elämme samasta Sanasta ja samasta pöydästä, samasta uskosta ja keskinäisestä rakkaudesta, niin moni Saatanan nuoli on jo sammunut ja katkennut lentäessään ilmassa. Vaikka ne lentäisivätkin perille saakka, on meille annettu Puolustaja, Aabrahamin kilpi, jolta ei konstit lopu.

Tärkeintä on olla päästämättä Sutta lammaslauman keskelle. Jos näin käy, lampaat hajoavat kaikkiin ilmansuuntiin – ja yksin. Mutta jos Susi vainoaa Laumaa ulkopuolelta, pysyy Lauma yhtenä, vaikka se joutuisikin välillä juoksemaan henkensä edestä ja Susi kannoillaan. Tällöin tosin Susi itse juoksee omaan turmioonsa.  Sekä Sutta että Laumaa on näet Paimen vastassa, toisessa kädessään sauva, mutta toisessa miekka.

Osaammeko nuhdella?

Vain harvat ovat kuulleet evankeliumin suoraan Kristukselta. Me muut olemme kuulleet sen joltain toiselta syntiseltä. Tähän on itse Jeesus heidät valtuuttanut. Sama Jeesus on valtuuttanut ja pitäisikö sanoa, myös velvoittanut, heidät nuhtelemaan sinua ja minua.

Mitäs nuhteleminen sitten on? Kerrataas alkuun, mitä se ei ainakaan ole. Nuhtelemista ei ole mustamaalaaminen, pilkkaaminen, halveksunta, kiusanteko tai juoruilu. Sitä ei ole myöskään vahingonilo, mikään kosto tai elävältäpolttaminen.

Oikeaa nuhtelua on sellainen, joka tehdään vieraassa voimassa ja viisaudessa, totuudessa ja rakkaudessa. Lähteenä ei siis ole me itse, vaan Pyhä Henki, välineenään Raamattu. Hän käyttää meitä toistemme ojentamiseen ja nuhtelemiseen, siinä missä armahtamiseen ja kiitokseenkin.

Sekä Jeesus että Paavali antavat koviakin ohjeita nuhtelemiseen: keskustelkaa, varoittakaa, nuhdelkaa, jopa koko seurakunnan edessä. Tämän sai tuta Daavid ja Pietari. Tätä ei saa tehdä nolaamisen ja pätemisen hengessä, vaan varoitukseksi muillekin. Näin siksi, että synti sanotaan synniksi ja että toiset varoisivat itse lankeamasta veljen esimerkin mukaisesti.

Jos veljenne kuulee ja katuu, julistakaa hänelle iloiten Jumalan armoa. Jos ei, niin silloin veli tulee sitoa synteihinsä ja jättää Perkeleen haltuun, että hän mahdollisesti näkisi järkyttävän tilansa ja katuisi. Tämä jättäminen tarkoittaa poisrajaamista seurakuntayhteydestä, kärkenä ehtoollisyhteydestä. Tosin tähän valta on vain seurakunnan paimenella.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa nuhtelijan suhteen helpolta ja kivuttomalta. Mutta jokainen, joka on joutunut nuhtelemaan ystäväänsä niinkin raskaista asioista kuin harhaopista tai aviorikoksesta, tietää että näin ei todellakaan ole. Vaikeutena on se, että nuhtelija joutuu laittamaan itsensä likoon.

Edessä voi olla omien kasvojen menettämistä, asioiden silottelua, toisen liiallista ymmärtämistä ja myötäilemistä, jolla ei ole juuria todellisessa rakkaudessa vaan omassa pelkuruudessamme ja epäuskossamme. Tällöin huomaamme, että pelkäämme enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Näin ei saa olla, veljeni ja sisareni.

Kaikki vanhurskas nuhtelu nojaa Jumalan sanaan. Joudumme tosin siinä samassa taistelemaan sekä omaa heikkoa uskoa että toisen syntiä vastaan. Mutta saamme iloiten todeta: ”Näin sanoo Jumalan Sana, en minä.” Tässä on nuhtelijan turva, voima ja varmuus. Tämän Sanan nojalla meillä on myös valta julistaa katuvalle armo.

Nuhteleminen, varsinkin suuremmissa lankeemuksissa, kuuluu ensisijaisesti seurakunnan paimenelle. Paimenen tulisi nähdä, että synnissä elävä on vaarassa joutua Pyhän Hengen hylkäämäksi. Synnissä elävän elämä on huoleksi ja häpeäksi myös synnissä elävän omaisille ja ystäville, koko seurakunnalle. Siksi langenneen katumus ja kääntymys on siunaukseksi ja iloksi kaikille Jumalan lapsille.

Yksi Kolmiyhteys

Pientä sielunmaailmaamme hallitsevat monet eri mielikuvat. Näistä osa on vääristyneitä ja kärjistyneitä. Vaikka usko Kristukseen onkin mysteeri ja lepää näkymättömien naulojen varassa, käsittelemme myös uskonasioita erilaisten mielikuvien avulla. Tässä ei sinänsä ole mitään outoa tai pahaa. Ongelma on siinä, että synnin pimentämät mielikuvat hämärtävät myös tapaamme käsitellä hengellisiä asioita.

Vääristyneistä mielikuvista sitkeimmät koskettanevat Kolmiyhteistä Jumalaa. Kaikista tunnetuista opinkohdista huolimatta tuntuu siltä, että mielessämme pilkomme Jumalan kolmeen hyvin erilaiseen osaan.

On Isä, joka Vanhassa Testamentissa on lähes koko ajan vihainen ja kostonhaluinen. Sen sijaan Poika ja Pyhä Henki vetäytyvät vihaisen Isän taakse. Uudessa Testamentissa Isä onkin sitten leppynyt ”vanhoilla päivillään” ja Poika taas uskaltaa tulla esiin Isänsä helmoista puhumaan mukavia Isän rakkaudesta. Pyhä Henki puolestaan kulkee missä tahtoo ja tekee mitä huvittaa.

Kärjistänkö? Kyllä. Olenko kuitenkin oikeilla jäljillä? Uskoakseni. Väitän, että meidän kristittyjen on käytännössä vaikea mieltää, että on todella olemassa yksi ja muuttumaton Kolmiyhteys. Jumala, jonka kolme persoonaa toimivat, ajattelevat, tahtovat ja puhuvat kaikki yhdessä ja yksissä tuumin. Tosin ei koskaan Sanaa vastaan. Jos ajattelet, että mielikuvasi Kolmiyhteydestä myös käytännössä vastaavat opinkohtia, niin ei haitanne, jos testaamme niitä vähän.

Mitä jos sanon, että Pyhä Henki hukutti koko maailman vedenpaisumuksen alle? Tai että Pyhä Henki surmasi tottelemattomat israelilaiset erämaassa? Tai että Jeesus poltti Sodoman ja Gomorran maan tasalle? Tai että Jeesus käski tappaa filistealaisten vaimot ja lapsetkin. Tai että Isä armahti syntisen naisen. Tai että kulkiessaan opetuslastensa kanssa Isä katkoi tähkäpäitä sapattina?

Tarkoituksenani ei ole tietenkään eritellä eri persoonien tekemisiä. Tahdon vain sanoa, että kaikki Jumalan kolme persoonaa ovat sekä vastuussa että kiitosta vailla kaikesta, mitä Jumala tekee tai puhuu. Emme voi jakaa Kolmiyhteyttä vihaisiin tai armollisiin persooniin.

No mitä tämä tarkoittaa herkän ja heikon sieluriepumme kannalta? Ainakin sitä, ettei meidän tarvitse lasten lailla juosta kysymään ”äidiltä” kun ”isä” ei anna lupaa. Kun rukoilemme, rukoilemme yhtä Jumalaa, kun teemme hyvää, sen vaikuttaa yksi Jumala. Kun Jeesus tuomitsee syntimme, sen tekee yksi Jumala, ei vain yksi persoona. Samoin on, kun Isä armahtaa meidät synneistämme.

Tämä tarkoitaa myös sitä, että meihin on kasteessa istutettu koko Jumalallinen arsenaali, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Isä, joka on lähettänyt Poikansa, Poika, joka on lähettänyt Pyhän Hengen. Pyhä Henki, joka kirkastaa Jeesusta, Jeesus joka kirkastaa Isää. Meissä kristityissä asuu siis kaikessa täyteydessään yksi Jumala, joka on armahtanut syntisen ja on ottanut tämän lapsekseen.

Kärsivällisyyden sietämätön helppous

Kärsivällisyys lienee ihmisten yleisin ja vahvin hyve. Varsinkin kristittyjen osastolla. Synnymmehän tähän maailmaan odottamaan. Mikä siis ilmentäisi paremmin meidän asennettamme Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan, kuin kärsivällisestä odottamisesta kumpuava yletön riemu?

Odotamme elämältä. Tenava ruokaa ilosta kirkuen. Lapsi kiltisti joulupukkia. Koululainen maltilla kesälomaa. Opiskelija kerran valmistumista. Sinkku tosi rakkautta. Työssäkäyvät eläkepäiviä. Vanhus pyhää multaa.

Odotamme lähimmiltä. Poikaysävän kosintaa. Neidon leppymistä. Vaimoa ostoskeskuksesta. Miestä työmatkalta. Isovanhemmat lastenlastensa näkemistä.

Odotamme rukouksessa. Ymmärrystä hankalalta ihmiseltä. Alkoholistin raitistumista. Kyyneliä kivikasvoilta. Jääsydämmen sulamista. Uskottoman kääntymistä. Voi kärsivällisyyden onnenpäiviä!

Maininnan arvoisia elämän helmiä ovat myös kaikkinaisissa kärsimyksissä avun odottamiset. Olet ehkä kuullut seuraavista. Parantumattomat sairaudet. Taloudelliset ongelmat. Narsismi. Yksinäisyys. Jumalattomuus. Itsekkyys. Julmuus. Perkeleen nuolet. Mitä kärsivällisyyden näytön paikkoja!

Kaikkein parasta on Jumalan odottaminen. On näet erityisen kutkuttavaa istua yksinäisessä pimeydessä odottamassa, että Kaikkivaltias Rakkaus ja Oikeudenmukainen Tuomari näyttäisi mistä on saanut kaikki nimensä. Sitä aivan hykertelee jännityksestä ja toivoisi, ettei tämä odotus päättyisikään. Mistäs muusta meidät on tehty, jollei kärsivällisyyden ruostumattomasta teräksestä. Tässähän jos missä pääsen vihdoin toteuttamaan itseäni täysillä!

Ja jälleen on Pyhän Hengen hedelmille taattu runsas satovuosi! Näillä eväillä on naurettavan helppoa odottaa Jeesuksen paluuta Tellukselle, tilintekoa Perkele & Co:n kanssa, uutta elämää Jumalan kasvojen valossa.

Harmi vain, ettei sitten ole enää mitään odotettavaa. Sanovat nimittäin, että ajattomassa ikuisuudessa kärsivällisyyttä ei tarvita. No, ehkä Jumala keksii meille sinne jotain uutta mielekästä puuhaa.
  

Kuoleman ja elämän kuva

Eräs Jumalan tulivuorista, jonka Hän on istuttanut Islantiin, alkoi suitsuttamaan ja niin oli koko Euroopan lentoliikenne kipsissä. Siinä samassa peruuntui myös minun ja viiden ystäväni lentomatkat Torinoon. Meillä oli ollut näet hurskas matka tiedossa, olimme olleet menossa katsomaan Kristuksen käärinliinaa.

Mutta se mikä hoituu lentäen, hoituu myös ajamalla, ja niin meille siunaantui auto käyttöön, jotta pääsimme toteuttamaan pähkähullua roadtrippiä Pohjois-Italiaan. Ei siinä mitään. Taakse jäi järjestyksessään Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Saksa, Itävalta ja Sveitsi saavuttuamme 48 tunnin päästä Torinoon. Alunperin piti ajaa yhtämatkaa, mutta ihmiskehon fysiikka kehoitti lepäämään yhden yön Puolassa.

Tullessa ajoimme samaa reittiä, mutta tällä kertaa otimme Saksasta lautan Tanskaan ja sieltä ajoimme Tukholman satamaan odottamaan lauttaa Suomeen. Matkan aikana nukuimme sängyillä Puolassa, Torinossa ja Ruotsin lautalla. Muissa tapauksissa piti löytää mukava asento auton jakkaralla. Ajokilometrejä kertyi noin 5000, joka ajettiin viidessä päivässä eri pituisissa jaksoissa. Niin kuin sanottua, pähkähullua. Mutta hauskaa ja omahurskasta kuin mikä.

Mikä sitten sai lähtemään? Seura, Eurooppa, loma, kokemus, äitien huolestuttaminen, mielipuolisuus? No nämäkin. Mutta varsinainen motivaattorina oli yhä käärinliina. Kaikki se mitä siitä olin lukenut ja kuullut alleviivasi, että käsillä oli kaikkien aikojen sekä historiallinen että kirkkohistoriallinen dokumentti. Sitä paitsi, viimeksi se on tuotu kaiken maailman ihmeteltäviksi 15 vuotta sitten, ja saman verran kierroksia ehtisi maa pyöriä aurinkoa ympäri ennen seuraavaa esittelyä. Ja sattumalta en tiedä, mitä kalenterissani seisoo vuonna 2025 enkä sitä, onko liinan käyttäjä jo palannut. Tilanne siis oli: nyt jos koskaan.

Kun pääsimme vihdoin Pyhän Johannes Kastajan katedraaliin, oli eteemme nostettuna vaakatasossa ja taustavalaistuna se mitä tulimme katsomaan. Tyhjä liina, mutta ei tyhjän panttina. Kankaaseen on silminnähden muodostunut kuva pahoinpidellystä miehestä, jonka vammat ovat niin hirvittävät, ettei hän ole haudattaessa enää muistuttanut ihmistä. Vammat ja haavat ovat yksi yhteen kaikkien neljän evankelistan kertoman Jeesuksen pahoinpitelyn ja tappamisen kanssa. Ruumista on ruoskittu roomalaisilla ruoskilla pitkälle toista sataa kertaa ympäri kehoa, hartioista sääriin asti. Poski ja nenä ovat turvonneet kuin nyrkiniskuista. Päässä on haavoja kuin orjantappuran jäljiltä, ranteet ja jalkaterät vuotavat verta kuin ristiinnaulitsemisen jäljiltä, ja oikea kylki on puhkaistu kuin keihäällä.

Näky oli kyllä vaikuttava, tosin epäuskoni muistutti taas kerran itsestään. Miten muka voi Jumala tulla ihmiseksi ja tuossako nyt sitten on Ihmiseksi tulleen kasvot ja ruumis? Ihan tavallisen näköinenhän jantteri se siinä. Mutta pakko se oli uskoa. Ja sitä uskoa ei ole kuitenkaan ommeltu piestyn miehen käärinliinaan vaan se pysyy voimissaan Jumalan voimasta, joka on evankeliumin sana. Itse Ylösnoussut.

En mahtanut sillekään mitään, että niin monesta traumatisoitunut sisälläni asustava pikkuluterilainen ei oikein tiennyt miten suhtautua aitoon pyhäinjäännökseen. Meillä luterilaisilla kun ei ole oikein mitään pyhäinjäännöksiä. Me olemme aina hehkuttaneet sanaa ja sakramentteja, ja hyvä näin. Silti tämä ei ollut mikään piispan luuarkku. Tämä oli jäännös Pyhästä. Tämä oli kuoleman ja elämän kuva. Lopullisesti voitetun kuoleman ja meille voitetun elämän kuva. Tämä oli alttaritaulujen alttaritaulu. Kyllä se veti mielen hartaaksi. Kannatti ajaa.

Ajattelen kyllä, että jos Jumala olisi jättänyt yhden historiallisen todisteen Pojastaan, niin mikään ei olisi nerokkaampi kuin käärinliina. Siinä näkyy koko Kristuksen ihmiseksi tuleminen ja sovitustyö ruumiin kuvan muodossa, mutta itse ruumis on poissa. Sattuneesta syystä. Mutta hukassa ruumis ei onneksi ole, muutenhan me olisimme hukassa. Joka ehtoolliselta se löytyy täynnä elämää, voittoa, voimaa, toivoa, uskoa ja armoa. Ja eräänä päivänä se halkoo pilviä salaman lailla ja jokaisen polvi syleilee maata. Ja sinä päivänä se sama voima joka kerran nosti Kristuksen haudastaan, nostaa meidätkin lopullisesti omista kärsimyksistämme, käärinliinoistamme, arkuistamme ja haudoistamme. Kuolemastamme.