Kuoleman ja elämän kuva

Eräs Jumalan tulivuorista, jonka Hän on istuttanut Islantiin, alkoi suitsuttamaan ja niin oli koko Euroopan lentoliikenne kipsissä. Siinä samassa peruuntui myös minun ja viiden ystäväni lentomatkat Torinoon. Meillä oli ollut näet hurskas matka tiedossa, olimme olleet menossa katsomaan Kristuksen käärinliinaa.

Mutta se mikä hoituu lentäen, hoituu myös ajamalla, ja niin meille siunaantui auto käyttöön, jotta pääsimme toteuttamaan pähkähullua roadtrippiä Pohjois-Italiaan. Ei siinä mitään. Taakse jäi järjestyksessään Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Saksa, Itävalta ja Sveitsi saavuttuamme 48 tunnin päästä Torinoon. Alunperin piti ajaa yhtämatkaa, mutta ihmiskehon fysiikka kehoitti lepäämään yhden yön Puolassa.

Tullessa ajoimme samaa reittiä, mutta tällä kertaa otimme Saksasta lautan Tanskaan ja sieltä ajoimme Tukholman satamaan odottamaan lauttaa Suomeen. Matkan aikana nukuimme sängyillä Puolassa, Torinossa ja Ruotsin lautalla. Muissa tapauksissa piti löytää mukava asento auton jakkaralla. Ajokilometrejä kertyi noin 5000, joka ajettiin viidessä päivässä eri pituisissa jaksoissa. Niin kuin sanottua, pähkähullua. Mutta hauskaa ja omahurskasta kuin mikä.

Mikä sitten sai lähtemään? Seura, Eurooppa, loma, kokemus, äitien huolestuttaminen, mielipuolisuus? No nämäkin. Mutta varsinainen motivaattorina oli yhä käärinliina. Kaikki se mitä siitä olin lukenut ja kuullut alleviivasi, että käsillä oli kaikkien aikojen sekä historiallinen että kirkkohistoriallinen dokumentti. Sitä paitsi, viimeksi se on tuotu kaiken maailman ihmeteltäviksi 15 vuotta sitten, ja saman verran kierroksia ehtisi maa pyöriä aurinkoa ympäri ennen seuraavaa esittelyä. Ja sattumalta en tiedä, mitä kalenterissani seisoo vuonna 2025 enkä sitä, onko liinan käyttäjä jo palannut. Tilanne siis oli: nyt jos koskaan.

Kun pääsimme vihdoin Pyhän Johannes Kastajan katedraaliin, oli eteemme nostettuna vaakatasossa ja taustavalaistuna se mitä tulimme katsomaan. Tyhjä liina, mutta ei tyhjän panttina. Kankaaseen on silminnähden muodostunut kuva pahoinpidellystä miehestä, jonka vammat ovat niin hirvittävät, ettei hän ole haudattaessa enää muistuttanut ihmistä. Vammat ja haavat ovat yksi yhteen kaikkien neljän evankelistan kertoman Jeesuksen pahoinpitelyn ja tappamisen kanssa. Ruumista on ruoskittu roomalaisilla ruoskilla pitkälle toista sataa kertaa ympäri kehoa, hartioista sääriin asti. Poski ja nenä ovat turvonneet kuin nyrkiniskuista. Päässä on haavoja kuin orjantappuran jäljiltä, ranteet ja jalkaterät vuotavat verta kuin ristiinnaulitsemisen jäljiltä, ja oikea kylki on puhkaistu kuin keihäällä.

Näky oli kyllä vaikuttava, tosin epäuskoni muistutti taas kerran itsestään. Miten muka voi Jumala tulla ihmiseksi ja tuossako nyt sitten on Ihmiseksi tulleen kasvot ja ruumis? Ihan tavallisen näköinenhän jantteri se siinä. Mutta pakko se oli uskoa. Ja sitä uskoa ei ole kuitenkaan ommeltu piestyn miehen käärinliinaan vaan se pysyy voimissaan Jumalan voimasta, joka on evankeliumin sana. Itse Ylösnoussut.

En mahtanut sillekään mitään, että niin monesta traumatisoitunut sisälläni asustava pikkuluterilainen ei oikein tiennyt miten suhtautua aitoon pyhäinjäännökseen. Meillä luterilaisilla kun ei ole oikein mitään pyhäinjäännöksiä. Me olemme aina hehkuttaneet sanaa ja sakramentteja, ja hyvä näin. Silti tämä ei ollut mikään piispan luuarkku. Tämä oli jäännös Pyhästä. Tämä oli kuoleman ja elämän kuva. Lopullisesti voitetun kuoleman ja meille voitetun elämän kuva. Tämä oli alttaritaulujen alttaritaulu. Kyllä se veti mielen hartaaksi. Kannatti ajaa.

Ajattelen kyllä, että jos Jumala olisi jättänyt yhden historiallisen todisteen Pojastaan, niin mikään ei olisi nerokkaampi kuin käärinliina. Siinä näkyy koko Kristuksen ihmiseksi tuleminen ja sovitustyö ruumiin kuvan muodossa, mutta itse ruumis on poissa. Sattuneesta syystä. Mutta hukassa ruumis ei onneksi ole, muutenhan me olisimme hukassa. Joka ehtoolliselta se löytyy täynnä elämää, voittoa, voimaa, toivoa, uskoa ja armoa. Ja eräänä päivänä se halkoo pilviä salaman lailla ja jokaisen polvi syleilee maata. Ja sinä päivänä se sama voima joka kerran nosti Kristuksen haudastaan, nostaa meidätkin lopullisesti omista kärsimyksistämme, käärinliinoistamme, arkuistamme ja haudoistamme. Kuolemastamme.