Vain harvat ovat kuulleet evankeliumin suoraan Kristukselta. Me muut olemme kuulleet sen joltain toiselta syntiseltä. Tähän on itse Jeesus heidät valtuuttanut. Sama Jeesus on valtuuttanut ja pitäisikö sanoa, myös velvoittanut, heidät nuhtelemaan sinua ja minua.
Mitäs nuhteleminen sitten on? Kerrataas alkuun, mitä se ei ainakaan ole. Nuhtelemista ei ole mustamaalaaminen, pilkkaaminen, halveksunta, kiusanteko tai juoruilu. Sitä ei ole myöskään vahingonilo, mikään kosto tai elävältäpolttaminen.
Oikeaa nuhtelua on sellainen, joka tehdään vieraassa voimassa ja viisaudessa, totuudessa ja rakkaudessa. Lähteenä ei siis ole me itse, vaan Pyhä Henki, välineenään Raamattu. Hän käyttää meitä toistemme ojentamiseen ja nuhtelemiseen, siinä missä armahtamiseen ja kiitokseenkin.
Sekä Jeesus että Paavali antavat koviakin ohjeita nuhtelemiseen: keskustelkaa, varoittakaa, nuhdelkaa, jopa koko seurakunnan edessä. Tämän sai tuta Daavid ja Pietari. Tätä ei saa tehdä nolaamisen ja pätemisen hengessä, vaan varoitukseksi muillekin. Näin siksi, että synti sanotaan synniksi ja että toiset varoisivat itse lankeamasta veljen esimerkin mukaisesti.
Jos veljenne kuulee ja katuu, julistakaa hänelle iloiten Jumalan armoa. Jos ei, niin silloin veli tulee sitoa synteihinsä ja jättää Perkeleen haltuun, että hän mahdollisesti näkisi järkyttävän tilansa ja katuisi. Tämä jättäminen tarkoittaa poisrajaamista seurakuntayhteydestä, kärkenä ehtoollisyhteydestä. Tosin tähän valta on vain seurakunnan paimenella.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa nuhtelijan suhteen helpolta ja kivuttomalta. Mutta jokainen, joka on joutunut nuhtelemaan ystäväänsä niinkin raskaista asioista kuin harhaopista tai aviorikoksesta, tietää että näin ei todellakaan ole. Vaikeutena on se, että nuhtelija joutuu laittamaan itsensä likoon.
Edessä voi olla omien kasvojen menettämistä, asioiden silottelua, toisen liiallista ymmärtämistä ja myötäilemistä, jolla ei ole juuria todellisessa rakkaudessa vaan omassa pelkuruudessamme ja epäuskossamme. Tällöin huomaamme, että pelkäämme enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Näin ei saa olla, veljeni ja sisareni.
Kaikki vanhurskas nuhtelu nojaa Jumalan sanaan. Joudumme tosin siinä samassa taistelemaan sekä omaa heikkoa uskoa että toisen syntiä vastaan. Mutta saamme iloiten todeta: ”Näin sanoo Jumalan Sana, en minä.” Tässä on nuhtelijan turva, voima ja varmuus. Tämän Sanan nojalla meillä on myös valta julistaa katuvalle armo.
Nuhteleminen, varsinkin suuremmissa lankeemuksissa, kuuluu ensisijaisesti seurakunnan paimenelle. Paimenen tulisi nähdä, että synnissä elävä on vaarassa joutua Pyhän Hengen hylkäämäksi. Synnissä elävän elämä on huoleksi ja häpeäksi myös synnissä elävän omaisille ja ystäville, koko seurakunnalle. Siksi langenneen katumus ja kääntymys on siunaukseksi ja iloksi kaikille Jumalan lapsille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti