Luuk 17:11-19
Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla.
12. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän
13. ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!"
14. Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat.
15. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen,
16. lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen.
17. Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat?
18. Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?"
19. Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."
Saarna
Jeesus on jälleen liikkeellä opetuslastensa kanssa. Jeesus on matkalla kohti Jerusalemia, kohti ylistystä, kohti juonitteluja, kohti petosta, kohti tuomiota, kohti kuolemaa ja viimein, kohti taivasta.
Tällä matkallaan hän kohtaa kymmenen spitaalista. Spitaaliset liikkuvat tässä kertomuksessa yhdessä. Toivo terveen ihmisen kohtaamisesta oli tuona aikana olematon. Spitaali on vakava ihosairaus, joka tarttuu koskettamalla. (Tuona aikana se oli usein parantumaton, sillä hoitokeinoa ei ollut.) Spitaalisia syrjittiin yleisesti. Ei siis ihme, jos spitaaliset liikkuivat vain keskenään. Evankeliumiteksti korostaa yhden heistä olleen samarialaisen, joten muut saattoivat olla hyvinkin juutalaisia. Yhteinen sairaus siis yhdisti toisiaan muuten halveksivia ja karttavia juutalaisia ja samarialaisia.
Spitaalisten ainoa toivo on kohtaamansa Jeesus. He lienevät kuulleet Jeesuksen ihmetöistä, ja huutamalla Jeesuksen puoleen he tarttuvat ainoaan toivoon, mikä heille oli suotu. (Totellen Mooseksen lain käskyä sekä tottuneina ihmisten pelkoon ja halveksuntaan, he jäävät hetken matkan päähän Jeesuksesta.)
"Jeesus, opettaja, armahda meitä!" he huutavat. On kuin he anoisivat: ”Jeesus, vapauta meidät tästä kirouksesta, tästä kammottavasta sairaudesta, joka kahlitsee meidät ja vallitsee elämäämme. Jeesus, meillä ei ole mitään muuta toivoa kuin sinä. Sääli meitä, sillä muuten olemme toivottomia.”
Mitä Jeesus tekee? Meneekö hän spitaalisten luokse ja koskettaa heitä? Ei, hänen ei tarvitse. Hänellä on Jumalan Poikana valta parantaa Sanan voimalla. Jeesus vain kehottaa heitä menemään ja näyttäytymään papeille. Tämä ei ole välinpitämättömyyttä, vaan näin Herra itse oli Mooseksen laissa säätänyt spitaalista parantuneille. Jeesus ikään kuin kehottaa heitä: ”Menkää rauhassa näyttäytymään papeille, sillä te olette jo puhtaat.” Matkalla pappien luokse he huomaavat parantuneensa parantumattomasta ja tervehtyneet ilman näkyvää hoitoa. Miten suuri armo ja ihme olikaan näitä ihmisparkoja kohdannut!
Kuitenkin, vain yksi heistä, samarialainen, palasi kiittämään ja ylistämään Jumalaa. Jeesuksen kysymys on retorinen mutta aiheellinen: missä muut ovat? Eivätkö kaikki parantuneet? Eikö Jumala ansaitse kiitosta ja ylistystä kaikilta parantuneilta? Kiittämättömyys näyttää olevan maailman palkka – Jumalallekin.
Mutta kuitenkin, huolimatta noista yhdeksästä, Jeesus sanoo samarialaiselle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut." Samarialainen oli tunnustanut suureen ääneen Jumalan parantaneen hänet ja oli kiittänyt Jeesusta. Näin Kristus on myös kiitoksemme välimies Jumalalle. Jeesus otti tosissaan tämän kiitoksen ja ylistyksen ja tunnusti miehen pelastavan uskon. Teksti antaa ymmärtää että samarialainen ei siis vain uskonut Jumalan parantaneen hänet, hän uskoi Jeesukseen Jumalan Poikana.
Samarialaisen suurin kokema armo ei siis nähtävästi ollutkaan hänen parantumisensa tuskallisesta sairaudesta. Suurin armo oli hänen pelastumisensa, se, että samarialainen sai vastaanottaa pelastuksen Kristukselta. Kaikki tuskan ja ympärivuorokautisen murheen alla eletyt vuodet olivat nyt poissa, mutta paljon suurempi lahja – syntien anteeksi saaminen ja pelastus – lahjoitettiin samarialaiselle.
Samarialaisen oli varmasti helppo yhtyä kuningas Hiskian rukoukseen:
Herra, minun sydämeni elää sinulle,
anna rauha hengelleni,
vahvista minua, tee minut terveeksi!
Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa,
kääntyy parhaakseni.
Sinä pelastat minut
kuoleman kuilusta.
Selkäsi taakse sinä heität
kaikki minun syntini.
Rakkaat kristityt. Kuinka paljon meillä onkaan kiitettävää. Ja kuinka vähän ja vähästä me kiitämme. Useimmiten olemme kuin nuo yhdeksän spitaalista parantunutta. Osaamme iloita onnen päivistä, mutta kiitoksen kohdistaminen Jumalalle onkin paljon harvinaisempaa. Onhan elämämme täynnä asioita, jotka tuntuvat itsestään selviltä: armo, usko, seurakunta, ystävät, perhe, terveys, ruoka ja juoma, vaatteet, suoja, turva, lämpö, harrastukset jne. Mutta kuinka usein me osaamme arkielämässämme kiittää sitä ainoaa jolle kiitos ja ylistys yksin kuuluvat? Miltä näyttäisikään jumalanpalvelus, jossa kaikkien nautittua sanaa ja ehtoollista, vain kymmenesosa seurakuntalaisista nousisi ja yhtyisi loppukiitokseen ja – ylistykseen?
Jumala ei kiitostamme ja ylistystämme mihinkään tarvitse. Ei hänen tarvitse todeta tehneensä meille hyvin tai uskotella itselleen olevansa hyvä sen mukaan, miten muistamme kiittää. Mutta Hän varmasti iloitsee meidän kiitollisuudestamme. Onhan kiitollisuus Luojaamme ja Lunastajaamme kohtaan myös hyvä muistutus meille, kenen varassa kaikki onkaan ja keneltä kaikki hyvä tulee.
Kaikista suurinta kiitollisuutta meissä tulisi herättää Jumalan suurin lahja: Kristuksen kuolema ja sovitus meidän pahuutemme tähden. Samaa kiitollisuutta ja nöyryyttä saamme (saisimme) osoittaa hartain ajatuksin tänään myös ehtoollisessa, jossa sama Kristus antaa kalleimpansa – ruumiinsa ja verensä – meidän nautittavaksemme. Samaa kiitollisuutta saamme osoittaa Jumalalle myös kiitosvirren säestämänä – Jeesuksen Kristuksen jalkojen juuressa.
Amen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti