Pyhä Kolmiyhteys ei ole helppo Jumala. Hän suo meille lapsilleen kaikenmoisia vaikeuksia ja kärsimyksiä. Tosin näistä monet ovat usein meidän itsemme tuottamia, kuten esimerkiksi tulehtuneet ihmissuhteet.
Kun ihmisiä pyytää listaamaan elämässä vaikuttavia raskaita ja jopa tukahduttavia asioita, esiintyvät sairaudet yhtenä kestosuosikkina. Vakava sairaus sinänsä on jo raskas taakka. Sitä raskauttaa entisestään epäilevät kysymykset: ”Missä on tuo galilealainen sairaiden parantaja? Onko hänellä jo kiintiö täynnä? Onko minun sairauteni jotenkin liian tavallinen tai vaatimaton? Jääkö rukoukseni muiden ihmisten tärkeämpien huolien alta kuulematta? Rukoilenko kenties väärin?”
Kun puhumme sairauksista ihmisten ja eritoten kristittyjen elämässä, on vaarana sortua vähättelyyn, kylmyyteen, kovuuteen, rakkaudettomuuteen ja välinpitämättömyyteen toisen todellisia tuskia kohtaan. Raamatun sanoista saattaa tulla tarkoituksettomia kliseitä, joilla kätevästi nakkaamme potilasta ja poistumme nopeasti pois paikalta itsetyytyväisenä kuin partiolainen, joka on tehnyt päivän ”hyvän” työn. Miksi sairastavaa lohduttaisi sadat Jumalan sanan lupaukset, jos itsekään emme niihin jaksa uskoa?
Yhtälailla on vaarana yliampuvuus, lukuisat hedelmättömät ”profetiat” parantumisesta, uskon ihmekeskeisyys, ristinkantamisen unohtaminen, uskon yhdistäminen ruumiilliseen hyvinvointiin ja muu sen kaltainen lakihenkisyys.
Heittäkäämme nämä roskana pois.
Kaikesta huolimatta tosiasia on, että Jumalan Raamattu puhuu paljon sairauksista ja sairastamisesta. Liekö yksikään profeetta tai apostoli jäänyt sairastamatta? Mooses lie änkyttänyt viimeisetkin sanansa, Paavalin riesana oli Perkeleen ”pistin”. Uskallan väittää, että jopa itse Kristus sairasti. Miten muuten hän olisi ”sairauden tuttava” ja ”kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin”? Säästäisikö Ihmiseksitullut itseään muka tässä kohden?
Jumalan sana ei kuitenkaan vain tyydy mainitsemaan diagnoosin omaisesti kuka sairasti mitäkin ja kuinka pitkään. Sen sijaan Kirjoitukset Jobin johdolla suorastaan huutaa sairaan tuskaa, kärsimystä, odotusta ja epätoivoa vasten Jumalan kasvoja. Ja kappas, Jumalan pokka kestää tämän. Se kestää jopa niin hyvin, että Hän listaa runsaita lupauksia sille, joka huutaa Hänen puoleensa.
Lupauksia on myös sairauksien kohdalla. Kaikki nämä lupaukset huipentuvat iankaikkiseen elämään, mutta myös kuoleman tälle puolen on Jumala antanut lupauksensa. Muistammeko kovinkaan usein, että käsky parantaa sairaita annetaan lähetyskäskyssä? Entä sitä, että Paavali sitoo terveyden ehtoolliseen ja Jaakob voitelun parantamiseen? Miksi voitelemme sairaita niin harvoin?
Se, että me näemme ympärillämme niin paljon vääristynyttä opetusta parantamisesta ja parantumisesta, ei saisi vieraannuttaa meitä siitä, että meillä luterilaisillakin on lupa rukoilla parantamisen armolahjaa. Tämän kaiken sanon tiedostaen sen, että nykyaikana parantajina toimivat useimmiten lääkärit.
Raamattu ei kuitenkaan lupaa missään, että kaikki paranevat. Tätä alleviivaa se, että Jeesus todistaa lampaittensa menneen katsomaan sairaita (ei parantamaan), Perkeleen vuohet taas todistelevat suurista ihmeteoistaan, jotka on tehty Herran nimessä.
Siksi mielestäni parantumattomuutta melkein suurempi kysymys on, miksi kristityt ovat niin kylmiä toisiaan kohtaan? Miksi sairaita ja vaivaisia ei mennä kilpaa katsomaan? Missä on itkevien kanssa itkevät? Missä lohduttajat? Emmekö olekaan samaa Ruumista? Ihminen on ihmiselle susi. Myös kristityt samaten toisilleen, paitsi usein lammasten vaatteissa.
Rohkenenkin ajatella niin, että salattujen päämäriensä lisäksi Herra jättää joukkoomme sairaita ja vaivaisia senkin vuoksi, koska Hän tahtoo herätellä meitä kovasydämmisyydestämme tekemään parannusta lähimmäisemme parhaaksi ja rientämään synteinemme Kristuksen armoon. Mikä onkaan selvempi synti elämässämme, kuin vaivatun unohtaminen. Ja mikä taas suurempi palvelus Jumalalle, kuin lähimmäisen rakastaminen teoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti